Virtuaaliset vapaus, veljeys ja tasa-arvo

Kurkistus tiimimaailmaan. Organisaatiot ovat pahimmillaan jäykkiä ja hierarkkisia ihmisvirtoja, joissa välitetään enemmän omasta tekemisestä kuin muista. Tavoitteena on, mieluiten kyynärpäitä käyttäen, puskea omat projektit läpi ohi muiden ja saavuttaa kunniatonta menestystä. Ehkä näinkin. Tosiasiassa moni perinteinenkin tiimi toimii mainiosti.

Hypätäänpä digiaikaan. (Se alkoi jo eilen tai toissa vuosikymmenellä mutta kaikki eivät sitä ole vielä huomanneet.) Kaikki ovat tavoitettavissa, lähes milloin tahansa. Itse väitän nukkuvani toisinaan, mutta se ei estä tavoittamista. Aina joku odottaa vastausta heti aamulla. Toimin yhdessä sun toisessa tiimissä ja pendelöin pääsääntöisesti Etelä-Savon ja Uudenmaan välillä runsaasti. Tiimistä riippuen jäsenet ovat joka ympäri Suomea, maailmaa tai kaupunkia. Järjestötoiminnassa käytämme runsaasti erilaisia sovelluksia arjen pyörittämiseen. Useat pilvipalvelut, Googlen Drivet ja Plussat, Skype tai Hangouts puhelut ja keskustelut, Trello projektinhallintaan ja Slack viestintään, vakavanha Facebookin toimii yhä. Onhan näitä välineitä. Vain savumerkit puuttuvat, kun heimot viestivät digitiimeissään. Ja Viestintä, sehän on kaiken onnistumisen perusta!

Vapaus. Virtuaalitiimielämä voi olla lupsakkaa. Saa pakertaa parhaaksi kokemallaan tavalla itselleen sopivassa lokaatiossa. Toiset kaipaavat etäisyyttä, toiset läheisyyttä. Lisäksi virtuaalitiimissä saa näyttää parasta osaamistaan ilman, että sukupuoli, ikä tai pukeutuminen painavat tiimin synergiassa. Sananvapauskin saa virtuaalitiimissä uuden muodon. Voisi ainakin kuvitella, että suomalaiselle tuppisuulle virtuaalitiimi on taivas. Toki ainakin jossakin viestintä kanavassa täytyy olla velho, jotta saa asiansa esitettyä. Siltikin, se on lopputulos kun ratkaisee.

Tasa-arvo. Hierakkisuus katoaa mutta pinnalle nousee uudenlaisia olettamuksia siitä, että kaikki osaavat toimia itsenäisesti ja tehokkaasti. Tiimi ei hoida itse itseään koskaan vaan tarvitsee johtajan. Virtuaalitiimissä johtajuus voi olla hyvin erilaista kuin perinteisessä mallissa. Mutta vahvaa johtajaa tarvitaan. Jonkun on tiedettävä mitä tehdään, milloin ja miksi. Ja mielellään missä nyt mennään, jotta tiimiä voi tukea ja ohjeistaa. Asiantuntijatiimissä on kuitenkin muistettava antaa riittävästi tilaa toimia, jotta työt toteutetaan kunkin parhaaksi katsomallaan tavalla. Lisäksi monitorointi kuin palkitseminenkin nousevat suureen rooliin. Ja jälleen kohtaamme vanhan työkalumme, motivaation. Tiimiläisiä on pystyttävä motivoimaan toimimaan kohti yhteistä tavoitetta ja vakuutettava heidät, että vaikka kohtaaminen onkin virtuaalista, he ovat osa heimoa.

Veljeys, tää mun heimo. Virtuaalitiimiläiset tapaavat harvoin tai eivät kasvokkain samassa tilassa ehkä koskaan. Tällaisessa tiimissä työskentely saattaa nostaa ajatuksen, että kaikki hauska tapahtuu muulla. Ihan vain koska siellä pääkonttorilla niillä on varmasti kivaa ja hedelmiä tarjolla, ja niin työskenneltäessä takamailla kosmopoliitissa suurkaupungissakin alkaa olla hieman ankeaa. Sosiaalisena olentona sitä kaipaa helposti ympärilleen muita ihmisiä ja tunnetta, että kuuluu johonkin. Virtuaaliheimo voi kuitenkin olla aivan yhtä sitouttava joukko meitä ja teitä, täällä ja siellä, mutta johtajaa se kaipaa silti.

Aasta kaikki alkaa ja Ah ahtaita aikoja

Avoimuus, tuo muusani niin moneen työhön. Mikä on tuo avoimuutta edistävä tekijä organisaatiossa? Jos organisaatio olisi kasvi, olisi avoimuus sen elintila jossa kasvaa tuo kaunokainen ja kukoistaa. Mutta Ah ahtaita aikoja. Työyhteisöt siirtyivät kopperoistaan kilpaa avokonttoreihin, noihin avoimuuden muumilaaksoihin, ja unohtivat, että avoimuus ei ole pelkkä tila, se on myös tapa toimia.

Matkasin pitkin Sinistä tietä, Suomea länteen ja itään ja mitä näinkään: metsää, puskaa ja pensasta, lisää metsää ja humisevaa honkaa kilometri toisensa jälkeen. Tuli mieleen, että miten tästä metsän maasta on voinut nousta näin taidokas kansa. Jotain täällä on yhteistyössäkin tehty. Vaan taisi puskajussista jäädä jotain nykygeeneihinkin. Siellä se duunari hammasta purren loskassa kahlaa ja jälleen hymyilee, jos aurinko viiden kymmenen harmaan sävyn jälkeen keväällä pilkahtaa. Vai hymyileekö. Tyytyväisyys saattaa olla työpaikalla epäilyttävää. Alkavat pian puhumaan motivaatiosta.

Avoimuus on suomalaiselle ehkä erilainen käsite kuin muille. Avoimuus on minulle lakeus, tila joka saavutetaan katselemalla kauas, ilman että silmä osuu juuri mihinkään. Se on myös mielentila. Hiljaisuus. Äänekäs hiljaisuus. Äänekäs tila. Paikka, jossa jakamalla ajatuksia ne saavat uuden muodon, hioutuvat ja uudistuvat, saavat siivet ja menevät eteenpäin. Tiimissä ajatusten jakaminen on erilaista. Se vaatii luottamusta. Mutta mistä suomalainen olisi oppinut tiimityötä? Yksin menen metsään ja yksin siellä ähisen. Kuuliko kukaan kun puu kaatui? Avun pyytäminen ei varmasti ole kaikille luontaista. Nykyjohtajakin on omaksunut esi-isiensä sitkeyden ja jurouden; osaa ärähtää tarvittaessa, mutta voiko tätä kutsua kommunikaatioksi? Avoimuuden maailmassa tulisi mennä epävarmaa vastaan, antaa tarvittaessa tilaa tai edes heilauttaa “hei täällä ollaan, peremmälle vaan.” Entä jos toimiston ovi onkin taas kiinni?

Erään korkeakoulufuusion tapauksessa opiskelijakunta kohtasi ylioppilaskunnan. He istuivat yhdessä mättäälle, ottivat oluen ja kertoivat kokemuksiaan, jakoivat käytänteitä siitä miten kukin oli muutoksessa selvinnyt, uinut vasta- ja myötävirtaan, miettinyt ja pohtinut. Ja kun vakavanha ja ikinuori kuuntelivat toisiaan, syntyi uusi yhteys, köyteen solmu, joka auttaisi ponnistamaan samassa rinteessä eteenpäin, mutta omalle ulokkeelle. Ja tästä se toinen tarina vasta alkaa.