Avoimuus, tuo muusani niin moneen työhön. Mikä on tuo avoimuutta edistävä tekijä organisaatiossa? Jos organisaatio olisi kasvi, olisi avoimuus sen elintila jossa kasvaa tuo kaunokainen ja kukoistaa. Mutta Ah ahtaita aikoja. Työyhteisöt siirtyivät kopperoistaan kilpaa avokonttoreihin, noihin avoimuuden muumilaaksoihin, ja unohtivat, että avoimuus ei ole pelkkä tila, se on myös tapa toimia.
Matkasin pitkin Sinistä tietä, Suomea länteen ja itään ja mitä näinkään: metsää, puskaa ja pensasta, lisää metsää ja humisevaa honkaa kilometri toisensa jälkeen. Tuli mieleen, että miten tästä metsän maasta on voinut nousta näin taidokas kansa. Jotain täällä on yhteistyössäkin tehty. Vaan taisi puskajussista jäädä jotain nykygeeneihinkin. Siellä se duunari hammasta purren loskassa kahlaa ja jälleen hymyilee, jos aurinko viiden kymmenen harmaan sävyn jälkeen keväällä pilkahtaa. Vai hymyileekö. Tyytyväisyys saattaa olla työpaikalla epäilyttävää. Alkavat pian puhumaan motivaatiosta.
Avoimuus on suomalaiselle ehkä erilainen käsite kuin muille. Avoimuus on minulle lakeus, tila joka saavutetaan katselemalla kauas, ilman että silmä osuu juuri mihinkään. Se on myös mielentila. Hiljaisuus. Äänekäs hiljaisuus. Äänekäs tila. Paikka, jossa jakamalla ajatuksia ne saavat uuden muodon, hioutuvat ja uudistuvat, saavat siivet ja menevät eteenpäin. Tiimissä ajatusten jakaminen on erilaista. Se vaatii luottamusta. Mutta mistä suomalainen olisi oppinut tiimityötä? Yksin menen metsään ja yksin siellä ähisen. Kuuliko kukaan kun puu kaatui? Avun pyytäminen ei varmasti ole kaikille luontaista. Nykyjohtajakin on omaksunut esi-isiensä sitkeyden ja jurouden; osaa ärähtää tarvittaessa, mutta voiko tätä kutsua kommunikaatioksi? Avoimuuden maailmassa tulisi mennä epävarmaa vastaan, antaa tarvittaessa tilaa tai edes heilauttaa “hei täällä ollaan, peremmälle vaan.” Entä jos toimiston ovi onkin taas kiinni?
Erään korkeakoulufuusion tapauksessa opiskelijakunta kohtasi ylioppilaskunnan. He istuivat yhdessä mättäälle, ottivat oluen ja kertoivat kokemuksiaan, jakoivat käytänteitä siitä miten kukin oli muutoksessa selvinnyt, uinut vasta- ja myötävirtaan, miettinyt ja pohtinut. Ja kun vakavanha ja ikinuori kuuntelivat toisiaan, syntyi uusi yhteys, köyteen solmu, joka auttaisi ponnistamaan samassa rinteessä eteenpäin, mutta omalle ulokkeelle. Ja tästä se toinen tarina vasta alkaa.
Ja aah, kyllä se vielä kantaa! Jatkat verbaalisesti taitavaa tykitystäsi ja tuot esiin NIIN mielenkiintoisella tavalla näitä digiajan ahdistuksia kuin myös suloisia yhteyden hetkiä. Nautin todella paljon blogistasi ja sen sisällöstä. Ei voi muuta sanoa! :)
VastaaPoistaYhteyttä. Sitähän me kuitenkin kaikki loppujen lopuksi etsimme ja kaipaamme. Oli väline mikä tahansa. Digivälineet voivat sitä myös luoda, mutta kyllä fyysisesti läsnä on aina fyysisesti läsnä, niin monella eri taajuudella. Tosin joskus fyysinen läsnäolokaan ei takaa AITOA läsnäoloa ja yhteyden olotilaan pääsyä. Siihen tarvitaan kaksi ihmistä, joilla on molemmilla HALU ja TAHTOTILA löytää yhteys. Ja jälleen siis lopulta tullaan siihen, että jokaisen tulee tutkailla aina omaa toimintaansa ja sen tuottamia tiloja toisissa ihmisissä. Olemme peilejä toisillemme ja avoimuus kasvaa, jos uskallamme olla oikeasti peilejä sekä katsoa suoraan peileihin.